Tytöllä oli hiuksiensa lomassa vaaleansininen rusetti. Hiukset olivat vaaleanruskeat. Nenä oli melkein yhtä pieni, kuin mustikka, ja tässä kylmyydessä melkein yhtä punainen, kuin mansikka. Tytön hymy oli iloinen, ja reipas. Siinä oli otus, jota ei kertakaikkiaan voinut pelätä, jos halusi olla oikein rohkea.
–Lintu! Sanoi tyttönen heti huomattuaan pikku varpusen. Varpunen säikähti kovaa ääntä joka pienestä otuksesta lähti, sillä hän ei ymmärtänyt ihmispuhetta, ja lähti hermostuneena hyppimään taaksepäin. Tällöin varpulintu osui kuitenkin täysikasvuisen jalankulkijan jalkaan ja pelästyi kaksin verroin kauheammin hypähtäen nopeasti vähän matkaa eteenpäin.
Siinä sitä taas oltiin. Varpunen oli hypännyt melkein suoraan tytön syliin, eikä voinut enään perääntyä. Nyt tyttösen vierellä oli toinenkin ihmisolento. Se oli nainen. Alle kolmikymppinen nuori äiti, jonka koko olemuksesta heijastui lempeys ja välittäminen puhui pikkutytölle. Varpunen ei ymmärtänyt sanaakaan, mutta sekin huomasi kuinka lapsi alkoi rauhoittua äitiään kuunnellessaan.
–Ida kultaseni. Varothan pelästyttämästä pikkuista. Se on varmaan eksynyt kotoaan. Näyttää poikaselta. Selitti äiti tytölle, ja tyttö ymmärsi että se pikkuinen oli pulassa ja vaati:
–Äiti auttaa lintu!
–Ei äiti osaa tehdä paljoa, mutta äiti ja Ida voi rukoilla. Olisiko se hyvä?
Pikkutyttö nyökytti hyväksyvästi.
Varpunen ihmetteli ihmisotusten puuhaa, mutta samalla siitä alkoi tuntua hieman rohkeammalta ja se hyppi esirukoilijoitansa kohti. Nyt autojen äänet hiljenivät, ja jostain alkoi kantautua vielä omituisempia ääniä: oli rytmikkäitä pamauksia, kummallisia tööttäyksiä jotka jatkuivat jatkumistaan ja vaihtelivat vain korkeutta, hyvin matalia ääniä ja hyvin korkeita kilauksia.
Varpusenpoika loikki tyhjennetylle tielle nähdäkseen mitä tapahtui, ja kuuli takaansa vain pienen ihmisen kummastelun: ”Lintu meni pois!”. Varpusta kohtasi uskomaton näky valtava joukko isoja ihmisiä, kaikki samanvärisessä univormussa, kaikkialla kiiltäviä puhaltimia, valtavia rumpuja ja kaikenlaisia muitakin kummallisuuksia soittajien käsissä.
Soittokunta vyöryi kohti lintua. Yhtenä hetkenä hämmentynyt varpunen oli suuren soittajalauman keskellä, pian se oli jo päätynyt jonkun kiiltävän kengän päälle, ja seuraavassa se olikin jonkun hiuksissa. Lopulta pikku raukka päätyi soittajan pitelemään torveen. Sitten tapahtui kaksi ihmettä.
Ensin soittaja puhalsi, mutta se puhalsikin niin kovaa, että pieni varpunen lensi pelkästä puhalluksen voimasta kauas soittajien, ja ylhäältä katselevien varisten näköpiirin ulkopuolelle. Sen jälkeen hurjaa vauhtia kohti maata syöksyvä linnunpoika huomasi jotain: se tunsi siipiensä alla tuulen.
＊＊＊
Varikset räkättivät haljetakseen sille, kuinka pieni lintu oli lennähtänyt torvensuusta kauas pois. Kun he herkesivät nauramasta toinen lopulta sanoi sen, mitä he kumpikin ajattelivat.
–Mitenhän sille pikkulinnunpahaiselle kävi. Heh heh.
–Taisi käydä aika huonosti, jollei se nyt johonkin pehmeään sattunut tipahtamaan. Totesi tämän toveri, niin kuin olisi minkä tahansa itsestään selvyyden lausunut.
–Oli siinä sirkusta kerrakseen... Ensiksi puhunut kuittasi.
Sitten kumpikin linnuista sekä kuuli, että tunsi jotain. Se oli heidän vatsansa. He eivät olleet syöneet koko päivänä. Mutta ennen kuin he ehtivät paikoiltaan liikahtaa, he kuulivat jotain muuta. Se oli linnunlaulua.
–On ihanaa oppia lentelemään,
kun ei tarvitse tajuta, keksiäkään.
Sen Taivaan Isä kun opettaa,
niin tyhmäkin olla saa!
On hienoa laulella kiitoksiaan,
kun on ensiksi joutunut hapuilemaan.
Kun Herrojen Herra mut pelastaa,
niin heikkokin olla saa!
Varikset käänsivät päänsä, ja näkivät sen saman pienen varpusen, joka äsken oli puhallettu ilmaan soittajan torvesta, lentävän suoraan heitä kohti. Se oli iloa täynnä, ja lauloi lakkaamatta Jumalan kiitosta. Se lensi muutaman kerran varisten ympäri, kuin pyytäen niitä mukaansa tanssimaan halki ilmojen. Sitten se nousi yläilmoihin ja lähti lentämään kauas pois.
Variksia loukkasi, että ”sellainen pikku rääpäle, kuin tuo” oli päässyt heitäkin ylemmäksi, ja niinpä toinen niistä virkkoi:
–Taidanpa mennä näyttämään tuolle kakaralle kuinka lennetään! Ja levitti siipensä lähteäkseen. Voiton varmana varis löi ilmaa siivillään, mutta jokin oli vialla. Se ei päässyt nousemaan parvekkeelta ensinkään. Toinen varis nauroi sille, kunnes huomasi, ettei itsekään päässyt nousemaan kaiteelta. Kummankin variksen jalat olivat juuttuneet kiinni jäiseen kaiteeseen!
No. Siinä varikset sitten olivat, kunnes joku ystävällinen naisihminen parvekkeen takana olevasta asunnosta vapautti heidät käyttäen apunaan saavillista kuumaa vettä. Mutta se oli variksille aivan sietämätön loukkaus. Jopa niin sietämätön, etteivät he tänäkään päivänä halua lentää minnekään roskalaatikon suuaukkoa korkeammalle. Sen pituinen se.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti