Toivontakoja

Ajattelin kirjoittaa jotain perinteisen sadun tyyppistä. Monissa saduissa toistuu sama juonikuvio: jonkun tavallisen ihmisen täytyy tehdä jotakin mahdotonta. Hän saa aina uudestaan tähän asiaan avun, kunnes hän selviytyy tehtävästään. Joissakin saduissa häntä vaaditaan vielä maksamaan kalliisti avusta, mutta odottamaton tapahtuma pelastaa hänet. Ensimmäiseksi tulee tietysti mieleen Tittelintuure, jossa neidon piti kehrätä oljista kultaa. Tämän sadun seppä joutuu takomaan kolme katoamatonta asiaa, joista ensimmäinen on tietysti toivo.

Toivontakoja

Oli kerran seppä, joka takoi ihmisille kylässään kaikkea, mitä he tarvitsivat. Hän osasi tehdä parhaat miekat, kauneimmat korut ja kätevimmät tarve-esineet, mitä koko maassa oltiin nähty. Hänen maineensa kantoi kauas, ja sitä usein myös liioiteltiin, eivätkä kiertelevät kauppamiehet lakanneet ihailemasta hänen kättensä jälkeä.

Hänellä oli kaunis vaimo, ja suloiset lapset, eikä hän olisi voinut elämältään parempaa toivoakaan, mutta eräänä päivänä kaikki muuttui. Kuningas jostain kaukaisilta mailta oli lähtenyt valloittamaan maailmaa suurella armeijalla. Jo ensimmäiset uutiset, jotka kaukaa tulivat tämän kuninkaan sotajoukoista mursivat perheen mielen ja lannistivat heidät. Mutta uutisia tuli koko ajan lisää, ja ne tulivat koko ajan lähempää, ja lähempää. Lopulta uutisia ei enää tarvittu, sillä valloittaja oli jo saapunut. Sepästä perheineen, tuli uuden hallitsijan omaisuutta.

Onnettomuuksia onnettomuuksien jälkeen...

Perheen elämästä tuli köyhää, ja pian kaikki kärsivät nälkää. Lisäksi heitä käytettiin orjatyövoimana raskaan taakan alla. Erään kerran sitten seppä lähti iltamyöhään etsimään ruokaa lapsilleen, mutta mistään ei löytynyt sellaista ruokaa, johon hänellä olisi ollut varaa, eikä mitään jaettu ilmaiseksikaan. Lopulta hän näki puodin, jonka myyjä näytti häipyneen paikalta, ja hänen mielessään kävi huono idea. Hän varastaisi nälkäänsä ja perheelleen.

Hän hiipi nopeasti kojun luo. Leipiä oli paljon, ja seppä sanoi mielessään ettei niiden viemisestä olisi mitään haittaa. Hän tarttui yhteen, mutta samassa iso, karvainen, hyvin ravittu koura tarttui hänen käteensä. Se oli ansa, ja hänet oli pidätetty.

Anna anteeksi…

Vankilassa seppä virui, ja hän oli kuullut, että jo varkauden yrittämisestä seuraisi kuolemantuomio. Hänellä oli kylmä, häntä pelotti, häntä suretti ja hän tiesi olevansa syyllinen, eikä vain varkauteen. Niinpä hän rukoili. Ja hän rukoili Isää Jumalaa ensin, että hänen vaimonsa selviäisi, ja löytäisi jonkun, joka pitäisi hänestä huolta. Sitten hän rukoili lastensa puolesta, että he kasvaisivat rehellisiksi, Jumalalle kuuliasiksi kansalaisiksi, ja että vanhin poika oppisi yhtä hyväksi sepäksi, kuin hän aikanaan.

 Sitten hän rukoili itsensä puolesta, mutta hän ei rukoillut, että hän pääsisi vapaaksi, sillä hän ei enää uskaltanut sitä toivoa. Hän rukoili syntejään anteeksi. Hän aloitti teoistaan, ja kaikki pahat tekonsa, jotka hän vain muisti hän luetteli. Sitten hän pyysi anteeksi pahoja puheitaan: muiden kuulemia, ja salassa puhuttuja. Vielä hän pyysi anteeksi pahoja, epärehellisiä ja ylpeitä ajatuksiaan, ja jälleen hän luetteli kaiken mitä muisti: myös sen, miten ylpeä oli ollut maineestaan seppänä. Silloin hän kiitti, että Jumala oli ottanut häneltä tämän ylpeydenaiheen pois. Lopuksi hän pyysi anteeksi, että hän oli yrittänyt varastaa kauppiaalta, jonka varmasti oli itsensäkin vaikea selvitä.

Sitten seppämme nukahti, mutta hän ei tiennyt, että häntä oltiin kuunneltu koko ajan.

Ihmeseppä?

Aamulla kaksi vartijaa tuli sepän tyrmään. He käskivät hänen pukeutua heidän tuomiinsa puhtaisiin vaatteisiin. He sanoivat, että kuninkaalla oli hänelle asiaa, ja että hänen pitäisi tulla heidän mukaansa. Niin vartijat veivät sepän kuninkaansa luo, joka katseli häntä pitkään ja epäilevästi. Lopulta kuningas puhui.

"Olen kuullut kerrottavan sepästä," kuningas aloitti "joka pystyy takomaan eläviä lintuja, ja myrskytuulia. Oletko se sinä?". Seppä kielsi jyrkästi, ja sanoi ettei semmoista seppää olekaan, sillä linnut ja tuulet, samoin kuin ihmiskohtalotkin, ovat  Jumalan työtä, eikä ihminen voi niille mitään. Kuningas suuttui kuullessaan tämän, ja syytti seppää valehtelusta, sillä hän oli kuullut sepän rukouksesta, että tämä oli se seppä.

Seppä kielteli, ja kuningas kysyi, halusiko seppä päästä vapaaksi. Seppä sanoi, ettei se ollut hänen käsissään, ja että hän tyytyi kohtaloonsa. Mutta sitten Kuningas haetti paikalle sepän perheen, sillä yön aikana koko perhe oli vangittu, ja he näyttivät kurjilta ja kaltoin kohdelluilta. Sepän sydän täyttyi pelolla ja vihalla, ja hän anoi kuningasta päästämään syyttömät vapaiksi.

Tao minulle toivo

Kuningas sanoi, että hän aikoi tapattaa sepän perheineen, mutta olisi yksi keino jolla seppä voisi pelastaa heidät kaikki. Sillä kuningas ei saanut unta, ja hän oli tullut siihen tulokseen, että hänen toivonsa oli vallan myötä sammunut. Niin siis kuningas komensi "Tao minulle toivo". "Sehän on mahdotonta", seppä vastusteli, mutta kuningas vastasi, että sitten he kuolisivat. Niin siis seppä vietiin suurelle, muurien ympäröimälle pihalle, jossa hänellä oli kaikki, mitä sepän työhön tarvitsisi. Pystyi tai ei, hänen oli taottava, mitä oli pyydetty. Iltaan asti hänellä oli aikaa.

Seppä oli murheellinen. Hänen oli turha yrittää, mutta ei hän muutakaan voinut. Hän mietti, ja takoi. Luopui yrityksestä, ja taas mietti. Murheensa keskellä, hän huomasi lähellä käärmeen ahdistelevan linnunpoikasta. Seppä raivostui, ja ajoi käärmeen pois, niin että lintuemo sai lopulta autettua poikasensa takaisin pesään. Seppä jatkoi työtään takoen, miettien ja takoen ja lannistuen.

Toivonpilkahdus

Lopulta Seppä ei enää jaksanut yrittääkään. Silloin hän rukoili Jumalalta, että hänen perheensä jäisi jotenkin henkiin, jos se olisi vielä mahdollista. Ennen kuin hän ehti aamenta sanoa, hän kuuli vierestään rykäisyn. Siinä seisoi pieni, ryppyinen ja hyvin ystävällisen näköinen miekkonen.

Seppä katsoi mieheen, ja aikoi kysyä jotain, mutta mies ehti ensin esittelemään itsensä. "Ystäväni. Olen toivo, ja olen pikkulintujen suuri ystävä, sillä minä saan pienimmätkin unelmat lentämään. Te teitte murheennekin keskellä palveluksen ystävälleni, joten nyt minä suostun palvelemaan kuningasta sinun hyväksesi."

Mutta seppä kertoi, että hänen piti takoa kuninkaalle toivo. Ei riittäisi, että hän toisi toivon kuninkaan eteen. Siihen toivo vastasi, "Tao minulle rannerengas, jossa on kuninkaan sinetti. Silloinhan sinä taot minut kuninkaalle." Seppä suostui, mutta toivo varoitti seppää, että kuningas ei tulisi tyytymään häneen.

Uusi toimeksianto

Niin sitten seppä, kun häntä haettiin saattoi tuoda kuninkaalle mukanaan toivon. Kuningas kuitenkin päätti pitää sepän perheineen tutkintavankeudessa. "Te vapaudutte, jos tämä todella on se mitä pyysin." Seppä joutui viettämään yön erillään muusta perheestä, ja koska häntä oli varoitettu, hän rukoili. Samoin rukoilivat hänen vaimonsa ja lapsensa.

Mutta aamulla kuningas sanoi, että sepän työ ei kelvannut. Kuninkaalla oli toivoa aina, kun hän jutteli pienen miehen kanssa, mutta heti kun hän jäi yksin, toivo valui pois. Niinpä hän sanoi sen, minkä seppä oli jo tiennyt kauan: "toivo ilman uskoa on tyhjää!". Ja niin kuningas määräsi seppää takomaan hänelle uskon. Seppä sanoi, että usko syntyy kuulemalla, ja Sanaa lukemalla, ei helyjen kautta, mutta kuningas ei ollut taivuteltavissa. Seppä sai taas iltaan asti aikaa tehdä mahdottoman.

Missä on usko?

Päivä aidatulla pihalla kului, mutta seppä ei nostanut tikkua ristiin. Hän tiesi, ettei uskoa ollut takominen. Lopulta hän nousi, ja lähti kävelemään pihalla, rukoillen perheensä puolesta. Hän tapasi toisen vangin. Vanki oli hyvin vanha, ja kumaraselkäinen, eikä päässyt kävelemään omin neuvoin. Seppä halusi auttaa häntä, ja mies kertoi, että, jos seppä saisi korjattua hänen kävelykeppinsä, hän voisi taas kävellä. Sen seppä teki, ja sai palkkioksi hieltä haisevan halauksen. Ja hieltä hän haisi itsekin.

Ilta tuli varkain, ja seppä rukoili auringon laskiessa. "Säästä edes lapseni" hän huokaisi, ja oli juuri sanomaisillaan aamenen, kun kuuli viereltään taas rykäisyn. Tällä kertaa vieras oli vahvan ja tulisieluisen näköinen, mutta häntä oli myös selvästi ruoskittu. Hän oli tullut vanhan miehen takia, sillä sauva tuki miestä toiselta puolelta, ja hän toiselta. Seppä arvasi, että kyseessä oli usko. "Noinko me uskoamme kohtelemme?" "Ja toisten uskoa. Mutta toivo jakaa jokaisen iskun joka uskoon sattuu, Jos et huomannut. ". Uskolle seppä takoi kaulakorun kuninkaan sinetillä.

Tao vielä rakkaus

Mutta usko varoitti, että kuningas ei tyytyisi häneenkään. Ja niin kävi. Aamulla kuninkaalla oli vielä yksi määräys. "Jos toivo ilman uskoa on tyhjää, niin usko ilman rakkautta on kuolemaksi!" kuningas julisti "Miten olet saattanut tehdä tämän minulle?!". Ja kuningas vaipui mietteisiin. Hetken päästä hän huokaisi sanoen "Jos tahdot, että yksikin sukusi jäsen jää henkiin, niin tao minulle rakkaus. Mutta jos vielä joudun pettymään, niin uutta mahdollisuutta ei anneta!"

Seppä tunsi itsensä toivottomaksi ja alakuloiseksi. Kaiken sen vaivan jälkeen, hänen piti vielä löytää jostakin rakkaus. Kaiken kukkuraksi hänet laitettiin työskentelemään tyrmässä, jonne kukaan ei pääsisi. Seppä yritti rukoilla, mutta saattoi enää vain huokailla. Lopulta hän nukahti.

Rakkaus saapuu

Joku herätteli seppää. Joku iso ja rähjäinen. Yhtäkkiä seppä hätkähti. Hänhän oli nukkunut ties kuinka kauan! Oliko vartija saapunut jo hakemaan häntä? Ei. Herättelijä ei ollut vartija, eikä niin kovin isokaan. Rähjäinen se oli, mutta se johtui arvista, joita sillä oli useita. "Rakkaus? Mutta enhän minä ole tehnyt mitään…" olivat ainoat sanat, jotka seppä sai unentokkuraisesta suustaan.

"Mutta minähän olen sinun tuttusi.", vastasi rakkaus lempeästi. "Sinä olet rakastanut perhettäsi, ja minä olen viipynyt heidän luonaan, mutta he rukoilivat sinun puolestasi, ja minä olen tullut nyt tänne. Niin seppä kysyi mitä hän takoisi. Rakkaus, joka kantoi rikollisten kahleita kehoitti seppää takomaan jokaiseen kahleeseen ja kahleketjujen lenkkeihin kuninkaan sinetin.

Mutta rakkaus huokaisi vielä: "Olet tehnyt hyvän työn, kun olet nämä takonut. Kuningas tulee pettymään vielä minuunkin." Sinä yönä seppä ei nukkunut, ei rukoillut eikä itkenyt. Hän vain valvoi ja pelkäsi.

Rakkaus voittaa kaiken

Aamulla vartijat tulivat murtuneen näköisinä hakemaan seppää. Tällä kertaa seppä sai lohdutuksekseen kulkea perheensä kanssa kuninkaan luo. Hän mietti vielä kuinka rakastikaan heitä, ja kuinka hän olikaan ikävöinyt heitä. Hän odotti tulevaisuudelta enää vain kuolemaa, sillä hän tiesi, että kuningas oli pettynyt rakkauteen.

Kuninkaan salissa häntä kohtasi kuitenkin näky, jota hän ei ikimaailmassa ollut odottanut. Kuninkaan ylpeys oli murentunut. Hän näytti pienemmältä, kuin ennen. Melkein kääpiöltä. Ja kuningas itki. Seppä näki kuninkaan kasvoilla kyyneliä. Sitten kuningas avasi suunsa.

"Menkää. Minä vedän joukkoni täältä pois. Vangit ovat vapaita, tuomitut armahdettuja ja orjuutetut itsensä omia. Nyt minulla on usko. Nyt minulla on toivo. Nyt minulla on rakkaus. Nyt minulla on kaikki, mutta mitään siitä en voi edes haaveilla ansaitsevani. Tehtäköön tiettäväksi, että kuningas on kuollut, ja saanut elämän. Kauan eläköön renki!"

Jälkeenpäin

Seppä siis vapautettiin, ja kuningas alensi itsensä, ja veti joukkonsa valloittamiltaan alueilta. Usko toivo ja rakkaus saivat valita kansalle uuden kuninkaan: viisaan, mutta nöyrän. Jokaiselle maalle jonka kuningas oli aikanaan valloittanut, asetettiin näin hallitsija joka palautti kansalle hyvinvoinnin.

Usko, toivo ja rakkaus olivat kaataneet kolmessa päivässä tyrannian, mutta mitä heille kävi? Heitä seppä ei enää nähnyt, eikä heistä kuultukaan, mutta seppä kyllä todellisuudessa tiesi miten heidät löytää. Usein seppä heidän luonaan kävikin: kuulemalla, ja lukemalla Jumalan sanaa.