Oli kerran kaksi varista. He olivat tunteneet toisensa pitkään ja olivat hyviä ystäviä, he tykkäsivät käydä keskenään korkealentoisia keskusteluja siitä sun tästä asiasta, eikä siinä ollut mitään omituista: kyllähän ne lensivät muutenkin melko korkealle. Aina välillä he kävivät ”ryöstelemässä ihmisotusten herkkuja, niistä kummallisista pikku ruokavarastoista”, minne aina silloin tällöin joku ”pahaa-aavistamaton raukka” herkkujaan tunki. Vähänpä he tiesivät siitä, että nämä ”kummalliset ruokavarastot”olivat yleisiä roskakoreja, jonne ”pahaa-aavistamattomat raukat” heittivät omia roskiaan nimenomaan päästäkseen niistä eroon.
Tarinamme varsinaisesti alkaa kuitenkin eräänä hyvin kylmänä talvi-iltana, jolloin lunta satoi niin, että olisi voinut luulla taivaan itse ruvenneen murenemaan vilkkaan, touhukkaan kaupungin yltä. Itse asiassa varikset olivat keskustelleet asiasta etsiessään ruokaa, ja tulleet siihen tulokseen, että taivas sen täytyi olla, kun sillä tavoin repeili käsiin. Vanhentuneina linnut pitivät vanhempiensa, ja näiden vanhempien käsityksiä taivaaseen keräytyneestä kosteudesta. Kyllähän taivaan hajoaminen olikin komea ajatus. Siitä oli varmasti hyvä mennä eteenpäin.
–Ja jos ei taivas sitten repeile, niin onhan tämä parempi selitys, kuin ei mitään, julisti toinen linnuista sovullisesti.
–No mutta eivätköhän nämä syömingit olleet nyt tässä. Lentäisimmekö jonnekin hyvin korkealle katselemaan maailman menoa, tuumi toinen, ja niin kaverukset lensivätkin erään parvekkeen kaiteelle tuulensuojaan.
Ylhäältä näki kaiken. Sieltä oli helppo seurata, kuinka pikkiriikkiset ihmisotukset katosivat puotejen, ja kerrostalojen uumeniin, ja ajoittain tupsahtivat takaisin kadulle. Erityisen kiinnostavia olivat ne metalliset kotterot, jonne katosi ensin yksi ihminen ja sitten ehkä toinenkin samanlainen, mutta kun tämä oli tapahtunut, metallikotterot lähtivät aivan itsestään liikkumaan. Niillä ei näkynyt vetäjää eikä työntäjää.
Siinä kylmällä kaiteella istuessaan linnut rupesivat taas filosofisiksi, ja alkoivat keskustella ainakin linnun mittapuulla hyvinkin syvällisesti. Keskustelu kulki osapuilleen seuraavaan tapaan:
–Tuo ovi tuolla on erikoinen. Ihminesolento katoaa sinne sisään, ja tulee heti ulos aivan erinäköisenä, ja -kokoisena.
–No mutta veli hyvä, eivätkö kaikki ovet ole samanlaisia?
–Kirppu ja koiranpenikka! Taidat olla oikeassa! Mutta miksi ihmeessä tuollaisia ovia edes on olemasssa?
–Tuohon lienee vaikea vastata... Hmm... Jospa ne vain kutistuvat tunnistamattomiksi, kun niiden pitää tunkea noista pienistä, ahtaista luukuista sisään? Katso nyt, kuinka mitättömiä ne ovatkaan.
–Mutta eiväthän ne suinkaan ole ahtaita, kun katsoo lähempää.
–Voi mutta älä anna etäisyyden hämätä itseäsi veikkoseni. Lähempää kaikki näyttää isommalta, kuin oikeasti onkaan.
–Tuossa on kyllä järkeä.
–Mutta eivät ne sittenkään vain kutistu. Nyt sinne meni kaksi pientä ihmistä, ja tilalle tuli yksi iso ihminen. Ehkä ovet vain vaihtavat ihmisiä, eivätkä suinkaan muuta niitä... Mutta miksi ihmeessä?
–Ehkä ihmisiä pitää aina välillä vaihtaa uusiin, ettei katu täyttyisi liikaa ihmisotuksista, ja että ne kaikki pääsisivät kuitenkin ajallaan ulos syömään. Ei sinänsä yhtään järkevää, mutta tiedäthän sinä ihmiset.
–Kanakeitto ja kissanryökäle! Niin sen täytyy olla!
Niin nuo kaksi variksenrääpälettä keskustelivat pitkään yöhön, ja kun tuli liian myöhä tehdä mitään, he jatkoivat keskustelua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti