Jossain hyvin kaukana täältä on maa, jossa unet asuvat. Tietä sinne on lähes mahdotonta kertoa, tai edes tietää, mutta on olemassa melko yksinkertainen vinkki, jonka avulla tietää ainakin minne katsoa, jos haluaa yrittää tiirata sitä. Unten oma maa on nimittäin iltapäivisin ja iltaisin aina juuri siellä, mistä aurinko on aamulla noussut, ja aamuisin siellä, minne aurinko illalla laski.
Unien maasta kerrotaan aivan erityistä tarinaa, joka peilautuu hyvin meidän aikaamme. Se alkaa aivan tämän ihmeellisen maan keskialueilta, aivan sen suuren pääkadun varrelta, josta unille jaetaan käskyjä ja tiedonantoja. Tarinamme alkaa siitä suuresta rakennuksesta jossa asuu, ja asui jo silloinkin eräs hyvin rikas, ja vaikutusvaltainen uni: Nimittäin Painajainen.
Painajaisen asunto oli oikeastaan linna, tai hyvin suojattu palatsi. Palatsin uumenissa, sokkeloisissa kellarikäytävissä, suurissa jykevissä huoneissa, raskaiden, vahvoilla lukoilla teljettyjen ovien takana oli Painajaisen omaisuus. Se oli unien mittapuulla valtava aarre. Unet eivät tee mitään kullalla, tai hopealla, mutta ajatukset, ja mielet, joita unet pitävät hallussaan ovat käypää valuuttaa unien maassa. Niinpä Painajaisella oli paljon mieliä – lukemattomia ajatuksia – kammioissaan. Ei siis ole mikään ihme, että sinä ja minä – me kaikki – näemme hyvinkin usein painajaisia.
Painajainen istuskelee usein, ja, usko pois, istuskeli silloinkin suuressa olohuoneessaan mukavassa, pehmeässä punaisella kankaalla päällystetyssä nojatuolissa. Hän lepuutteli jalkojaan paksun, mukavan ja niin ikään punaisen mattonsa päällä pyöritellen muutamia mieliä käsissään hyväntuulisena. Omaisuutta riitti, ja suuressa takassa iloisesti loimuava tuli lämmitti jalkoja ihanasti. Kadulta kantautui muiden unien arkisia ääniä, kun rahvas aherteli omissa mitättömissä askareissaan. Sitten yksi ääni onnistui kiinnittämään Painajaisen huomion itseensä.
– Peilejä suoraan Peittelehin kaupungista! Hyvin kohtuulliseen hintaan!
”Vai peilejä?” Ajatteli Painajainen. Hän tiesi, että monilla suurilla unilla, jotka olivat oikeasti vaikuttaneet ihmisten historiaan ja koko maailmaan, oli ollut peili. Peilin avulla uni saattoi oppia paljon hyviä työtaitoja, sillä esiintyminen oli unelle hyvinkin tärkeää.
– Minäpäs ostan sellaisen
Painajainen nousi laiskasti pehmeästä, lähes upottavasta nojatuolistaan, ja käveli niin ikään pehmeän, lähes upottavan mattonsa poikki. Samalla hän sujautti käsissään pyörittelemänsä mielet kukkaroon. Painajainen otti takkinsa ja hattunsa, ja avasi kauniisti kirjaillun, raskaan puuoven työntäen sitä ihailtavalla voimalla.
– Nämä ovat ensiluokkaisia. Katsopa vain miten kauniisti kasvosi heijastuvatkaan peilin sileästä pinnasta. Sanoi kauppias varoen, ikään kuin ääntään säästellen, eräälle paikalle tulleelle unelle, joka tutki kauppatavaraa tyytyväisenä. Kauppiaan liiketoveri näytti sen sijaan huolestuneelta. Hän katseli jyhkeää linnamaista palatsia, joka oli siinä aivan lähellä. ”Meidän ei olisi pitänyt tulla näin lähelle Painajaisen asumusta, sano minun sanoneen...”, tuumaili hän itsekseen. Nyt vielä palatsin suuri etuporttikin aukesi.
– Nyt sieltä tulee joku! Hihkaisi liiketoveri, mutta kauppias toppuutteli häntä rauhallisena, ja tyynenä:
–No, eihän se välttämättä ole Painajainen. Ja jos se onkin Painajainen niin ei meitä täältä varjosta huomata. Ja jos se huomaakin meidät, niin ainahan me jonkin tekosyyn keksimme. Hoidetaan nyt ainakin kaupat loppuun, ennen kuin ruvetaan mitään hätiköimään.
Painajainenhan se oli. Hän pysähtyi pian kuljettuaan taloonsa johtavan kaarisillan poikki. Painajainen silmäili hetken ympärilleen, ja äkkäsi, kuin äkkäsikin kaupustelijat. Hän kulki suoraan kaupustelijoiden luo, ja kysyi,
– Tekös täällä niitä peilejä kauppaatte?
Kauppiaan naama valahti heti valkoiseksi ja hän alkoi änkyttämään,
– Mu... Mut... Eei suinkaan... ei suinkaan ole siitä kysymys. Me... Me... Me vain...
– Te vain...? tiukkasi Painajainen tyynesti, ja hieman kyllästyneeseen sävyyn.
– Me... vain... no.. niin... vastasi kauppias nolona ja tietämättä mitä sanoa. Seurasi hetki hiljaisuutta, jonka jälkeen kauppias lisäsi perään,
– niin...
– Ei tainnut oikein suunnitelmasi toimia, huomautti kauppiaan liiketoveri, kun näytti selvältä, että he olivat jääneet kiinni.
– Minä ostan yhden! pamautti Painajainen, ja kauppamiehet ällistyivät silmin nähtävästi. Hetken tuosta toivuttuaan he kuitenkin suostuivat kauppaan sillä ehdolla, etteivät he joutuisi vaikeuksiin rahvaalle kauputtelusta, ja alkoivat esitellä yhtä hienoimmista peileistään.
– Kolme mieltä. Minä annan tästä kolme mieltä, totesi Painajainen tylysti paljoakaan katselematta kauppatavaraa. Kauppamiehet epäröivät,
– Ei. Eihän se... Tarkoitan että yleensä näistä kyllä...
Painajaisella oli hyvin lyhyt pinna, ja täytyy nostaa hänelle hattua siitä, että hän jaksoi kuunnella kauppiaita noinkin pitkälle, mutta sen pitemmälle eivät kauppiaat päässeet selityksissään. Painajainen otti toista uniraasuista rinnuksista kiinni, ja sanoi tyynesti, ja hyvin kylmästi
– Sinun on kyllä nyt parempi suostua tarjoukseen.
Kauppiaan hermot eivät enää kestäneet. Hän suorastaan rääkyi.
– Ota peili! Ota peili! Miten vain haluat!
Ja niin Painajainen otti peilin ja heitti mielet kauppiaan kassaan. Vasta kun painajainen oli ehtinyt jo parinkymmenen metrin päähän, hihkaisi kauppias epäröivälle asiakkaalle.
– Älä huoli, emme me peileistämme yleensä noin paljon pyydä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti