Aamu valkeni, ja ilma sen kun viileni, mutta varikset juttelivat edelleen. Lunta oli satanut koko yön, ja parvekkeenovea lintujen takana ei enään saanut auki lumimassojen takia. Varisten filosofisen keskustelun luonteen muutti yllättäen, erään pienen otuksen ilmaantuminen varisten näköpiiriin. Se oli nuori varpunen. Pieni säälittävä linnunpoikanen, jota ei kukaan näyttänyt huomaavankaan. Pöllämystyneen näköisenä se hyppeli ihmisten keskellä, ja yritti pitää itsensä hengissä. Silloin tällöin se keräsi rohkeutensa ja pyrähti ilmaan räpytellen siipiään, mutta putosi aina takaisin lumeen, ja moksahtipa vielä ihan nurinkin.
–No tuossa on kyllä aivan toivoton tapaus, naurahti toinen variksista.
–Eihän se edes osaa lentää!
–Tuollaisten pikku natiaisten pitäisi kyllä pysyä emonsa luona, vastasi toinen, johon toveri vastasi innokkaasti:
–Nimen omaan! Saisi luvan palata pesällensä samantien!
Varpunen hyppeli hädissään alhaalla lumisessa maassa. Se kyllä halusi löytää takaisin emonsa luo, mutta eipä pieni tiennyt edes missä itse oli. Oli pelottavaa olla yksin kaupungissa, kun ei osannut edes lentää. Pieni eläin ei edes voinut mennä minnekään, sillä joka puolella oli isoja teitä, joilla isot raskaat autot huristelivat. Varpusen ahdinkoa lisäsivät jo muutenkin kadulla sinne tänne säntäävät ihmiset, jotka tuskin huomasivat poloista. Ei varpusenpoika toivonutkaan kyllä että nuo hirmuiset pedot olisivat hänet huomanneet, mutta ei kai tilanne olisi kuitenkaan voinut paljoa pahempi olla silloinkaan.
–No tuopa ei ainakaan tule ikinä pääsemään tänne ylös, korski toinen variksista happamasti.
–Ainakin olemme parempia, kuin tuo tuollainen, vastasi hänen toverinsa yhtä ikävään sävyyn.
–Täältä ylhäältä on helppo nähdä, ketkä oikein pärjäävät ja ketkä eivät, jatkoi toinen.
–Saa vähän perspektiiviä.
Ilma oli harmaa ja kylmä, mutta varikset istuskelivat siinä kaiteellaan samalla kun varpunen yritti oppia itsekseen lentämään. Lohduttomuus nousi pienen linnunpojan vaatimattomaan mieleen samalla, kun ylpeä kaksikko jossain ylhäällä mietti sitä kuinka paljon paremmin itse pärjäsi. Kaikki oli outoa ja suurta. Oli kylmä, eikä missään tahtonut olla suojaa yhdelle vaivaiselle pikkulinnulle. Ei varpunen olisi edes voinut löytää suojaa. Oli aivan pakko löytää emo. Emo oli niin tärkeä, ja niin turvallinen. Mutta kuitenkin se oli jossakin kaukana poissa.
–Hei tipu! Käypähän täällä ylhäällä kylässä... JOS PYSTYT! Raakkui toinen variksista, mutta toinen, häveliäämpänä veikkosena rauhoitteli toveriaan:
–Hei rauhoitu. Ei se kuitenkaan meitä kuule...
moitittu varis mulkaisi toveriaan hieman loukkaantuneena, mutta suostui kyllä hetkisen olemaan hiljaa. Sitten varpunen pelästyi pahasti jostain ylhäältä irronnutta jääpuikkoa, joka vaarallisesti putosi juuri varpusta kohti, ja herjat jatkuivat entistä hurjempina. Lopulta toinenkin varis yhtyi niihin.
Varpunen hyppeli ja loikki. Se vältteli kaikkea ja kaikkia. Se yritti lentää, ja harmistui saadessaan vain kolhuja. Lopulta se ei enää jaksanut pelätä. Se päätti kohdata joko ihmisen tai auton. Josko se selviytyisikin siitä hengissä, ja saisi apua.
Pieni varpunen lähti etsimään ihmistä, josta olisi hänelle mahdollisimman vähän vastusta. Se puikkelehti ohitse kulkevien jalkojen välitse, ja etsi sopivaa kohdetta. Pian se näkikin väkijoukon lomitse jotain muita pienempää. Se oli pieni tyttö.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti