Varikset ja varpunen 3/3

Tytöllä oli hiuksiensa lomassa vaaleansininen rusetti. Hiukset olivat vaaleanruskeat. Nenä oli melkein yhtä pieni, kuin mustikka, ja tässä kylmyydessä melkein yhtä punainen, kuin mansikka. Tytön hymy oli iloinen, ja reipas. Siinä oli otus, jota ei kertakaikkiaan voinut pelätä, jos halusi olla oikein rohkea.

–Lintu! Sanoi tyttönen heti huomattuaan pikku varpusen. Varpunen säikähti kovaa ääntä joka pienestä otuksesta lähti, sillä hän ei ymmärtänyt ihmispuhetta, ja lähti hermostuneena hyppimään taaksepäin. Tällöin varpulintu osui kuitenkin täysikasvuisen jalankulkijan jalkaan ja pelästyi kaksin verroin kauheammin hypähtäen nopeasti vähän matkaa eteenpäin.

Siinä sitä taas oltiin. Varpunen oli hypännyt melkein suoraan tytön syliin, eikä voinut enään perääntyä. Nyt tyttösen vierellä oli toinenkin ihmisolento. Se oli nainen. Alle kolmikymppinen nuori äiti, jonka koko olemuksesta heijastui lempeys ja välittäminen puhui pikkutytölle. Varpunen ei ymmärtänyt sanaakaan, mutta sekin huomasi kuinka lapsi alkoi rauhoittua äitiään kuunnellessaan.

–Ida kultaseni. Varothan pelästyttämästä pikkuista. Se on varmaan eksynyt kotoaan. Näyttää poikaselta. Selitti äiti tytölle, ja tyttö ymmärsi että se pikkuinen oli pulassa ja vaati:
–Äiti auttaa lintu!
–Ei äiti osaa tehdä paljoa, mutta äiti ja Ida voi rukoilla. Olisiko se hyvä?
Pikkutyttö nyökytti hyväksyvästi.

Varpunen ihmetteli ihmisotusten puuhaa, mutta samalla siitä alkoi tuntua hieman rohkeammalta ja se hyppi esirukoilijoitansa kohti. Nyt autojen äänet hiljenivät, ja jostain alkoi kantautua vielä omituisempia ääniä: oli rytmikkäitä pamauksia, kummallisia tööttäyksiä jotka jatkuivat jatkumistaan ja vaihtelivat vain korkeutta, hyvin matalia ääniä ja hyvin korkeita kilauksia.

Varpusenpoika loikki tyhjennetylle tielle nähdäkseen mitä tapahtui, ja kuuli takaansa vain pienen ihmisen kummastelun: ”Lintu meni pois!”. Varpusta kohtasi uskomaton näky valtava joukko isoja ihmisiä, kaikki samanvärisessä univormussa, kaikkialla kiiltäviä puhaltimia, valtavia rumpuja ja kaikenlaisia muitakin kummallisuuksia soittajien käsissä.

Soittokunta vyöryi kohti lintua. Yhtenä hetkenä hämmentynyt varpunen oli suuren soittajalauman keskellä, pian se oli jo päätynyt jonkun kiiltävän kengän päälle, ja seuraavassa se olikin jonkun hiuksissa. Lopulta pikku raukka päätyi soittajan pitelemään torveen. Sitten tapahtui kaksi ihmettä.

Ensin soittaja puhalsi, mutta se puhalsikin niin kovaa, että pieni varpunen lensi pelkästä puhalluksen voimasta kauas soittajien, ja ylhäältä katselevien varisten näköpiirin ulkopuolelle. Sen jälkeen hurjaa vauhtia kohti maata syöksyvä linnunpoika huomasi jotain: se tunsi siipiensä alla tuulen.

＊＊＊

Varikset räkättivät haljetakseen sille, kuinka pieni lintu oli lennähtänyt torvensuusta kauas pois. Kun he herkesivät nauramasta toinen lopulta sanoi sen, mitä he kumpikin ajattelivat.
–Mitenhän sille pikkulinnunpahaiselle kävi. Heh heh.
–Taisi käydä aika huonosti, jollei se nyt johonkin pehmeään sattunut tipahtamaan. Totesi tämän toveri, niin kuin olisi minkä tahansa itsestään selvyyden lausunut.
–Oli siinä sirkusta kerrakseen... Ensiksi puhunut kuittasi.

Sitten kumpikin linnuista sekä kuuli, että tunsi jotain. Se oli heidän vatsansa. He eivät olleet syöneet koko päivänä. Mutta ennen kuin he ehtivät paikoiltaan liikahtaa, he kuulivat jotain muuta. Se oli linnunlaulua.

–On ihanaa oppia lentelemään,
kun ei tarvitse tajuta, keksiäkään.
Sen Taivaan Isä kun opettaa,
niin tyhmäkin olla saa!

On hienoa laulella kiitoksiaan,
kun on ensiksi joutunut hapuilemaan.
Kun Herrojen Herra mut pelastaa,
niin heikkokin olla saa!

Varikset käänsivät päänsä, ja näkivät sen saman pienen varpusen, joka äsken oli puhallettu ilmaan soittajan torvesta, lentävän suoraan heitä kohti. Se oli iloa täynnä, ja lauloi lakkaamatta Jumalan kiitosta. Se lensi muutaman kerran varisten ympäri, kuin pyytäen niitä mukaansa tanssimaan halki ilmojen. Sitten se nousi yläilmoihin ja lähti lentämään kauas pois.

Variksia loukkasi, että ”sellainen pikku rääpäle, kuin tuo” oli päässyt heitäkin ylemmäksi, ja niinpä toinen niistä virkkoi:
–Taidanpa mennä näyttämään tuolle kakaralle kuinka lennetään! Ja levitti siipensä lähteäkseen. Voiton varmana varis löi ilmaa siivillään, mutta jokin oli vialla. Se ei päässyt nousemaan parvekkeelta ensinkään. Toinen varis nauroi sille, kunnes huomasi, ettei itsekään päässyt nousemaan kaiteelta. Kummankin variksen jalat olivat juuttuneet kiinni jäiseen kaiteeseen!

No. Siinä varikset sitten olivat, kunnes joku ystävällinen naisihminen parvekkeen takana olevasta asunnosta vapautti heidät käyttäen apunaan saavillista kuumaa vettä. Mutta se oli variksille aivan sietämätön loukkaus. Jopa niin sietämätön, etteivät he tänäkään päivänä halua lentää minnekään roskalaatikon suuaukkoa korkeammalle. Sen pituinen se.

Varikset ja varpunen 2/3

Aamu valkeni, ja ilma sen kun viileni, mutta varikset juttelivat edelleen. Lunta oli satanut koko yön, ja parvekkeenovea lintujen takana ei enään saanut auki lumimassojen takia. Varisten filosofisen keskustelun luonteen muutti yllättäen, erään pienen otuksen ilmaantuminen varisten näköpiiriin. Se oli nuori varpunen. Pieni säälittävä linnunpoikanen, jota ei kukaan näyttänyt huomaavankaan. Pöllämystyneen näköisenä se hyppeli ihmisten keskellä, ja yritti pitää itsensä hengissä. Silloin tällöin se keräsi rohkeutensa ja pyrähti ilmaan räpytellen siipiään, mutta putosi aina takaisin lumeen, ja moksahtipa vielä ihan nurinkin.

–No tuossa on kyllä aivan toivoton tapaus, naurahti toinen variksista.
–Eihän se edes osaa lentää!
–Tuollaisten pikku natiaisten pitäisi kyllä pysyä emonsa luona, vastasi toinen, johon toveri vastasi innokkaasti:
–Nimen omaan! Saisi luvan palata pesällensä samantien!

Varpunen hyppeli hädissään alhaalla lumisessa maassa. Se kyllä halusi löytää takaisin emonsa luo, mutta eipä pieni tiennyt edes missä itse oli. Oli pelottavaa olla yksin kaupungissa, kun ei osannut edes lentää. Pieni eläin ei edes voinut mennä minnekään, sillä joka puolella oli isoja teitä, joilla isot raskaat autot huristelivat. Varpusen ahdinkoa lisäsivät jo muutenkin kadulla sinne tänne säntäävät ihmiset, jotka tuskin huomasivat poloista. Ei varpusenpoika toivonutkaan kyllä että nuo hirmuiset pedot olisivat hänet huomanneet, mutta ei kai tilanne olisi kuitenkaan voinut paljoa pahempi olla silloinkaan.

–No tuopa ei ainakaan tule ikinä pääsemään tänne ylös, korski toinen variksista happamasti.
–Ainakin olemme parempia, kuin tuo tuollainen, vastasi hänen toverinsa yhtä ikävään sävyyn.
–Täältä ylhäältä on helppo nähdä, ketkä oikein pärjäävät ja ketkä eivät, jatkoi toinen.
–Saa vähän perspektiiviä.

Ilma oli harmaa ja kylmä, mutta varikset istuskelivat siinä kaiteellaan samalla kun varpunen yritti oppia itsekseen lentämään. Lohduttomuus nousi pienen linnunpojan vaatimattomaan mieleen samalla, kun ylpeä kaksikko jossain ylhäällä mietti sitä kuinka paljon paremmin itse pärjäsi. Kaikki oli outoa ja suurta. Oli kylmä, eikä missään tahtonut olla suojaa yhdelle vaivaiselle pikkulinnulle. Ei varpunen olisi edes voinut löytää suojaa. Oli aivan pakko löytää emo. Emo oli niin tärkeä, ja niin turvallinen. Mutta kuitenkin se oli jossakin kaukana poissa.

–Hei tipu! Käypähän täällä ylhäällä kylässä... JOS PYSTYT! Raakkui toinen variksista, mutta toinen, häveliäämpänä veikkosena rauhoitteli toveriaan:
–Hei rauhoitu. Ei se kuitenkaan meitä kuule...
moitittu varis mulkaisi toveriaan hieman loukkaantuneena, mutta suostui kyllä hetkisen olemaan hiljaa. Sitten varpunen pelästyi pahasti jostain ylhäältä irronnutta jääpuikkoa, joka vaarallisesti putosi juuri varpusta kohti, ja herjat jatkuivat entistä hurjempina. Lopulta toinenkin varis yhtyi niihin.

Varpunen hyppeli ja loikki. Se vältteli kaikkea ja kaikkia. Se yritti lentää, ja harmistui saadessaan vain kolhuja. Lopulta se ei enää jaksanut pelätä. Se päätti kohdata joko ihmisen tai auton. Josko se selviytyisikin siitä hengissä, ja saisi apua.

Pieni varpunen lähti etsimään ihmistä, josta olisi hänelle mahdollisimman vähän vastusta. Se puikkelehti ohitse kulkevien jalkojen välitse, ja etsi sopivaa kohdetta. Pian se näkikin väkijoukon lomitse jotain muita pienempää. Se oli pieni tyttö.

Varikset ja varpunen 1/3

Oli kerran kaksi varista. He olivat tunteneet toisensa pitkään ja olivat hyviä ystäviä, he tykkäsivät käydä keskenään korkealentoisia keskusteluja siitä sun tästä asiasta, eikä siinä ollut mitään omituista: kyllähän ne lensivät muutenkin melko korkealle. Aina välillä he kävivät ”ryöstelemässä ihmisotusten herkkuja, niistä kummallisista pikku ruokavarastoista”, minne aina silloin tällöin joku ”pahaa-aavistamaton raukka” herkkujaan tunki. Vähänpä he tiesivät siitä, että nämä ”kummalliset ruokavarastot”olivat yleisiä roskakoreja, jonne ”pahaa-aavistamattomat raukat” heittivät omia roskiaan nimenomaan päästäkseen niistä eroon.

Tarinamme varsinaisesti alkaa kuitenkin eräänä hyvin kylmänä talvi-iltana, jolloin lunta satoi niin, että olisi voinut luulla taivaan itse ruvenneen murenemaan vilkkaan, touhukkaan kaupungin yltä. Itse asiassa varikset olivat keskustelleet asiasta etsiessään ruokaa, ja tulleet siihen tulokseen, että taivas sen täytyi olla, kun sillä tavoin repeili käsiin. Vanhentuneina linnut pitivät vanhempiensa, ja näiden vanhempien käsityksiä taivaaseen keräytyneestä kosteudesta. Kyllähän taivaan hajoaminen olikin komea ajatus. Siitä oli varmasti hyvä mennä eteenpäin.
–Ja jos ei taivas sitten repeile, niin onhan tämä parempi selitys, kuin ei mitään, julisti toinen linnuista sovullisesti.
–No mutta eivätköhän nämä syömingit olleet nyt tässä. Lentäisimmekö jonnekin hyvin korkealle katselemaan maailman menoa, tuumi toinen, ja niin kaverukset lensivätkin erään parvekkeen kaiteelle tuulensuojaan.
Ylhäältä näki kaiken. Sieltä oli helppo seurata, kuinka pikkiriikkiset ihmisotukset katosivat puotejen, ja kerrostalojen uumeniin, ja ajoittain tupsahtivat takaisin kadulle. Erityisen kiinnostavia olivat ne metalliset kotterot, jonne katosi ensin yksi ihminen ja sitten ehkä toinenkin samanlainen, mutta kun tämä oli tapahtunut, metallikotterot lähtivät aivan itsestään liikkumaan. Niillä ei näkynyt vetäjää eikä työntäjää.

Siinä kylmällä kaiteella istuessaan linnut rupesivat taas filosofisiksi, ja alkoivat keskustella ainakin linnun mittapuulla hyvinkin syvällisesti. Keskustelu kulki osapuilleen seuraavaan tapaan:

–Tuo ovi tuolla on erikoinen. Ihminesolento katoaa sinne sisään, ja tulee heti ulos aivan erinäköisenä, ja -kokoisena.
–No mutta veli hyvä, eivätkö kaikki ovet ole samanlaisia?
–Kirppu ja koiranpenikka! Taidat olla oikeassa! Mutta miksi ihmeessä tuollaisia ovia edes on olemasssa?
–Tuohon lienee vaikea vastata... Hmm... Jospa ne vain kutistuvat tunnistamattomiksi, kun niiden pitää tunkea noista pienistä, ahtaista luukuista sisään? Katso nyt, kuinka mitättömiä ne ovatkaan.
–Mutta eiväthän ne suinkaan ole ahtaita, kun katsoo lähempää.
–Voi mutta älä anna etäisyyden hämätä itseäsi veikkoseni. Lähempää kaikki näyttää isommalta, kuin oikeasti onkaan.
–Tuossa on kyllä järkeä.
–Mutta eivät ne sittenkään vain kutistu. Nyt sinne meni kaksi pientä ihmistä, ja tilalle tuli yksi iso ihminen. Ehkä ovet vain vaihtavat ihmisiä, eivätkä suinkaan muuta niitä... Mutta miksi ihmeessä?
–Ehkä ihmisiä pitää aina välillä vaihtaa uusiin, ettei katu täyttyisi liikaa ihmisotuksista, ja että ne kaikki pääsisivät kuitenkin ajallaan ulos syömään. Ei sinänsä yhtään järkevää, mutta tiedäthän sinä ihmiset.
–Kanakeitto ja kissanryökäle! Niin sen täytyy olla!

Niin nuo kaksi variksenrääpälettä keskustelivat pitkään yöhön, ja kun tuli liian myöhä tehdä mitään, he jatkoivat keskustelua.

Painajaisen peili 2/2

Mutta Painajainen oli jo matkan päässä, ja päätti hieman vilkaista uuteen peiliinsä: miltä hän mahtaisi näyttää? Näyttäisikö hän vaikka kuninkaalliselta jo luonnostaankin, tai maailman viisaimmalta unelta? Entä jos hän näyttäisikin vain ihan tavalliselta tylsältä pikku nokoselta? No nyt se nähtäisi.
Painajainen otti hyvän otteen peilin kahvasta. Hän käänsi peilin lasipinnan osoittamaan itseensä, ja... HUI!

Jos olet joskus nähnyt oikein pahaa painajaista, niin mieti sitä nyt. Miltä se näytti? Jos et saa mitään mieleesi, niin ajattele jotain oikein pelottavaa, jota voit löytää vain painajaisista. Painajainen näytti juuri siltä!

Painajainen hyppäsi pelosta ilmaan, kun hän näki häijyn kuvajaisensa. Se kuva oli todella julma, kylmä ja samalla jollain tavalla muodoton: mystinen. Kun Painajainen oli päässyt ensisäikähdyksestä, hän alkoi taas huomioida ulkomaailmaa. Joku nauroi. Se ei ollut iloista naurua, eikä se ollut sosiaalista naurua. Se ei ollut edes räkäistä naurua. Ei! Se oli tahatonta naurua! Sellaista naurua, jota kukaan ei tarkoita loukkaamaan, mutta joka loukkaa silti. Ja se loukkaakin pahasti. Ja se oli osoitettu hänelle...
– Kuka se oli?!, karjaisi Painajainen silmittömän raivon vallassa. Ei kuulunut vastausta. Kaikki vain töljöttivät siinä, niin typerän näköisinä: niin tietämättömän näköisenä, että painajaista vain suututti lisää.
– Kuka! Haa! Ettekö uskalla tunnustaa, mitä?! Vai ei teistä kukaan uskalla vastuutaan kantaa! Pelkäättekö minua?! Pelkäättekö tätä naamaa?!
Viimeiselle kysymykselle kaikki pudistivat yhteen aikaan päätään. Se oli hyvinkin nöyryyttävää.
– Vai ette te pelkää? Ette kumminkaan tunnusta! No antakaas kun minä kerron teille, tiedättekö mitä! Minäpä kerron teille, että tämä peili, niin juuri, tämä peili on niin, niin, niin…
Tässä kohtia Painajainen huomasi jotakin. Hän tajusi, että kaikki unet hänen ympärillään odottivat korvat tarkkoina, mitä sanottavaa hänellä olisi. Hän myös tajusi että useimmilla kuulijoista oli peili, ja monet olivat omistaneet sen jo jonkin aikaa. Siispä Painajainen muuttui hetkessä aivan täysin. Yllättäen hän alkoi kuulostaa niin kiltiltä ja lempeältä kuin suinkin, ja sanoi.
– Niin kaunis. Sen upea kirjailtu puupinta, ja hyvää puutahan se onkin, luo siihen suorastaan taivaallista kosketusta. Se antaa sille sellaisen koreuden, etten ole eläissäni nähnyt mitään vastaavaa. Tämä peili on suorastaan häikäisevä. Jopa pelottavan kaunis. Vai voiko joku oikeasti sanoa nähneensä mitään näin kaunista?
Nyt kaikki silmät olivat kiinnittyneet Painajaiseen. Painajaisella oli osanaan jakamaton huomio. Ja Painajaisen puhe oli ollut onnistunut. Hän sai kaikkialta kunnianosoituksia. Vain muutamat peilinomistajat olivat tyytymättömiä Painajaisen sanoihin, ja sanoivat toisilleen ”Painajainenhan puhui vain peilin puisesta kehyksestä. Miksei hän sanonut sanaakaan peilistä itsestään?”

Mutta tähän tarina päättyy, ja usko pois: Painajainen vielä tänäkin päivänä kehuskelee kaikille peilin kehystä, ja yrittää vakuuttaa muille unille, että kehys on se kaunis ja tärkeä osa peilistä: ei peilipinta. Ja samalla Painajainen salaa, ehkä jopa itseltään, haaveilee ajasta, jolloin peilejä ei enää olisi.
Mitä sitten voimme oppia tästä tarinasta? Tiedätkös, tässäkin maailmassa on eräänlainen ”peili”. Se on ikään kuin taikapeili, josta ihminen näkee omaan sisimpäänsä. Sekin ”peili” on tullut tänne kylmään pohjolaan hyvin kaukaa, eikä sekään peili maksa meille yhtään enempää, kuin mihin meillä on varaa. Siinä peilissä on kuitenkin eräs hyvin erityinen piirre, tai oikeammin se piirre on meissä. Nimittäin kuka sen peilin uumeniin ikinä katsookaan pelästyy. Jokaisessa meistä on tarpeeksi kammottavia piirteitä, että kun me näemme ne, me pelästymme.
On kuitenkin yksi asia, minkä me voimme tehdä toisin, kuin painajainen. Me voimme jatkaa siihen peiliin katsomista, sillä sen uumenista me löydämme myöskin vastauksen kauheuteemme. Jos me olemme tarpeeksi rohkeita, me kyllä löydämme sovun sen peilin kanssa. Siihen peiliin meidän ei tarvitse lisätä mitään, eikä meidän tarvitse siitä mitään poistaakaan. Meidän pitää vain ottaa se vastaan sellaisenaan.

Painajaisen peili 1/2

Jossain hyvin kaukana täältä on maa, jossa unet asuvat. Tietä sinne on lähes mahdotonta kertoa, tai edes tietää, mutta on olemassa melko yksinkertainen vinkki, jonka avulla tietää ainakin minne katsoa, jos haluaa yrittää tiirata sitä. Unten oma maa on nimittäin iltapäivisin ja iltaisin aina juuri siellä, mistä aurinko on aamulla noussut, ja aamuisin siellä, minne aurinko illalla laski.
Unien maasta kerrotaan aivan erityistä tarinaa, joka peilautuu hyvin meidän aikaamme. Se alkaa aivan tämän ihmeellisen maan keskialueilta, aivan sen suuren pääkadun varrelta, josta unille jaetaan käskyjä ja tiedonantoja. Tarinamme alkaa siitä suuresta rakennuksesta jossa asuu, ja asui jo silloinkin eräs hyvin rikas, ja vaikutusvaltainen uni: Nimittäin Painajainen.
Painajaisen asunto oli oikeastaan linna, tai hyvin suojattu palatsi. Palatsin uumenissa, sokkeloisissa kellarikäytävissä, suurissa jykevissä huoneissa, raskaiden, vahvoilla lukoilla teljettyjen ovien takana oli Painajaisen omaisuus. Se oli unien mittapuulla valtava aarre. Unet eivät tee mitään kullalla, tai hopealla, mutta ajatukset, ja mielet, joita unet pitävät hallussaan ovat käypää valuuttaa unien maassa. Niinpä Painajaisella oli paljon mieliä – lukemattomia ajatuksia – kammioissaan. Ei siis ole mikään ihme, että sinä ja minä – me kaikki – näemme hyvinkin usein painajaisia.
Painajainen istuskelee usein, ja, usko pois, istuskeli silloinkin suuressa olohuoneessaan mukavassa, pehmeässä punaisella kankaalla päällystetyssä nojatuolissa. Hän lepuutteli jalkojaan paksun, mukavan ja niin ikään punaisen mattonsa päällä pyöritellen muutamia mieliä käsissään hyväntuulisena. Omaisuutta riitti, ja suuressa takassa iloisesti loimuava tuli lämmitti jalkoja ihanasti. Kadulta kantautui muiden unien arkisia ääniä, kun rahvas aherteli omissa mitättömissä askareissaan. Sitten yksi ääni onnistui kiinnittämään Painajaisen huomion itseensä.
– Peilejä suoraan Peittelehin kaupungista! Hyvin kohtuulliseen hintaan!
”Vai peilejä?” Ajatteli Painajainen. Hän tiesi, että monilla suurilla unilla, jotka olivat oikeasti vaikuttaneet ihmisten historiaan ja koko maailmaan, oli ollut peili. Peilin avulla uni saattoi oppia paljon hyviä työtaitoja, sillä esiintyminen oli unelle hyvinkin tärkeää.
– Minäpäs ostan sellaisen
Painajainen nousi laiskasti pehmeästä, lähes upottavasta nojatuolistaan, ja käveli niin ikään pehmeän, lähes upottavan mattonsa poikki. Samalla hän sujautti käsissään pyörittelemänsä mielet kukkaroon. Painajainen otti takkinsa ja hattunsa, ja avasi kauniisti kirjaillun, raskaan puuoven työntäen sitä ihailtavalla voimalla.

– Nämä ovat ensiluokkaisia. Katsopa vain miten kauniisti kasvosi heijastuvatkaan peilin sileästä pinnasta. Sanoi kauppias varoen, ikään kuin ääntään säästellen, eräälle paikalle tulleelle unelle, joka tutki kauppatavaraa tyytyväisenä. Kauppiaan liiketoveri näytti sen sijaan huolestuneelta. Hän katseli jyhkeää linnamaista palatsia, joka oli siinä aivan lähellä. ”Meidän ei olisi pitänyt tulla näin lähelle Painajaisen asumusta, sano minun sanoneen...”, tuumaili hän itsekseen. Nyt vielä palatsin suuri etuporttikin aukesi.
– Nyt sieltä tulee joku! Hihkaisi liiketoveri, mutta kauppias toppuutteli häntä rauhallisena, ja tyynenä:
–No, eihän se välttämättä ole Painajainen. Ja jos se onkin Painajainen niin ei meitä täältä varjosta huomata. Ja jos se huomaakin meidät, niin ainahan me jonkin tekosyyn keksimme. Hoidetaan nyt ainakin kaupat loppuun, ennen kuin ruvetaan mitään hätiköimään.
Painajainenhan se oli. Hän pysähtyi pian kuljettuaan taloonsa johtavan kaarisillan poikki. Painajainen silmäili hetken ympärilleen, ja äkkäsi, kuin äkkäsikin kaupustelijat. Hän kulki suoraan kaupustelijoiden luo, ja kysyi,
– Tekös täällä niitä peilejä kauppaatte?
Kauppiaan naama valahti heti valkoiseksi ja hän alkoi änkyttämään,
– Mu... Mut... Eei suinkaan... ei suinkaan ole siitä kysymys. Me... Me... Me vain...
– Te vain...? tiukkasi Painajainen tyynesti, ja hieman kyllästyneeseen sävyyn.
– Me... vain... no.. niin... vastasi kauppias nolona ja tietämättä mitä sanoa. Seurasi hetki hiljaisuutta, jonka jälkeen kauppias lisäsi perään,
– niin...
– Ei tainnut oikein suunnitelmasi toimia, huomautti kauppiaan liiketoveri, kun näytti selvältä, että he olivat jääneet kiinni.
– Minä ostan yhden! pamautti Painajainen, ja kauppamiehet ällistyivät silmin nähtävästi. Hetken tuosta toivuttuaan he kuitenkin suostuivat kauppaan sillä ehdolla, etteivät he joutuisi vaikeuksiin rahvaalle kauputtelusta, ja alkoivat esitellä yhtä hienoimmista peileistään.
– Kolme mieltä. Minä annan tästä kolme mieltä, totesi Painajainen tylysti paljoakaan katselematta kauppatavaraa. Kauppamiehet epäröivät,
– Ei. Eihän se... Tarkoitan että yleensä näistä kyllä...
Painajaisella oli hyvin lyhyt pinna, ja täytyy nostaa hänelle hattua siitä, että hän jaksoi kuunnella kauppiaita noinkin pitkälle, mutta sen pitemmälle eivät kauppiaat päässeet selityksissään. Painajainen otti toista uniraasuista rinnuksista kiinni, ja sanoi tyynesti, ja hyvin kylmästi
– Sinun on kyllä nyt parempi suostua tarjoukseen.
Kauppiaan hermot eivät enää kestäneet. Hän suorastaan rääkyi.
– Ota peili! Ota peili! Miten vain haluat!
Ja niin Painajainen otti peilin ja heitti mielet kauppiaan kassaan. Vasta kun painajainen oli ehtinyt jo parinkymmenen metrin päähän, hihkaisi kauppias epäröivälle asiakkaalle.
– Älä huoli, emme me peileistämme yleensä noin paljon pyydä.